Anteeksiantoa ei kaivata, eikä odoteta. On siis vierähtänyt hieman edellisestä kirjoituksesta, mutta syy on tällä kertaa muussa kuin minussa, valitettavasti.
Eli mihin palaisimme? Ensinnäkin siihen pääkohtaan, että Miron viisumin jatko onnistui aivan Venäläiseen tapaan. Eli jatko ei toiminut suunnitelmien mukaan, mutta järjestyi. Minun (Miron) edellinen viisumihan loppui tammikuuhun, josta oli tarkoitus mutkittomasti saada jatkettua kesäkuun loppuun kestävä monikertaviisumi. Monesta syystä johtuen tämä ei kuitenkaan järjestynyt aivan odotettuun tapaan. Suurimmaksi esteeksi ymmärsin leimojen puutttumisen ja pätevien ihmisten allekirjoitusten uupuminen. Kuolumme Engecon tosiaan vaihtoi omistajaansa ja siitä tuli enemmän tai vähemmän Finecin alainen, jolloin (tod.näk.) pätevät ihmiset vaihtoivat tuolejaan, ja vanhat leimat muuttuivat hyödyttömiksi.
Hätä ei ollut kuitenkaan tämän näköinen ja minulle luvattiin uusi kutsu, ja sitä kautta viisumi, kunhan palaisin aluksi Suomeen. Joten minun oli poistuttava tästä idän Metropoliasta Helmikuuhun mennessä. Näin siis tein, koska viisumitta oleminen täällä vaikutti hieman turhan HC-kokemukselta. Sain käsitteen, että olisin takaisin maaliskuun lopulla tai jotain sinne päin. Noh, eihän sekään ihan toteutunut odotuksien mukaisesti, joten pääsin tänne vasta huhtikuun puolessa välissä, tarkalleen ottaen 16.4. Koulua täällä oli siis jo jatkunut n. 2 kk ja kurssitarjottimeni mukavasti sanottuna keveni hieman.
Pääsin ainakin jatkamaan venäjän kielen opintojani astetta korkeampaan tasoon ja minut otettiin kurssille oikein avoin sylein vastaan. Omalta kantiltani katsottuna tämä kielihän se juuri syy tänne jäämiselleni oli, joten kaikki lähes OK. Osallistumiseni erääseen TUTA-kurssiin on vielä hieman avoinna, koska parahiksi kyseinen opettaja on tällä hetkellä jollain työkomennuksella Floridassa, jonka jälkeen alkavat meidän "lomat" international opetuksesta... Kuinkapa sattui?
Kuitenkaan tämän kaiken ruikutuksen alustana ei ole antaa huonompaa tai parempaa kuvaa tänne vaihtoon lähtemisestä kenellekkään. Päinvastoin kyseisille lukijoille, jotka suunnitelevat tänne tuloa, haluan antaa hieman tarpeellista infoa koko paikan tavoista. Ymmärrän myös teitä, jotka tällä hetkellä ajattelevat Miron vaihtovuoden menneen täysin pilalle. Ja näin ajattelevat vaihtokandidaatitkin voivat tämän luettuaan varmasti miettiä muutaman kerran uudestaan, ja se on tämän takoitus. Valehtelisin jos väittäsin, ettenkö olisi muutaman kerran päästänyt pari ärräpäätä, mutta suurimman kismityksen jälkeen olen ymmärtänyt tapahtuman olleen monen sattumuksen summa. Suosittelen täten päättävän jo ajoissa, haluaako tänne pidemmäksi aikaa kuin puoleksi vuodeksi!
Olkoon tässä siis pohjustus tähän blogitekstiin, siirtykäämme siis arkisinpiin ja toivottavasti mukavampiin kokemuksiin:
Viimeiset viikkomme täällä on ollut rauhallista. Eerikille taitaa kopsahtaa tääs hyvät op:t tilille tältä lukukaudelta, jos oikein olen hänen menojaan ymmärtänyt. Tokkopa tuo kouluun koskaan lähtee, vaikka niin väittääkin (no vitsi vitsi, Tero jotain). Ollaan katsottu venäjän kielen kurssilla jo muutama elokuva, joten työtä on riittänyt. Itse olen tietysti vetänyt rallia myös vaihtaritoimistossa viisumiradalla. Kaiken vilskeen keskellä liikuntakin on alkanut maistumaan. Kadulla guljailun lisäksi käyttöä on taas tullut salikortille, joka hetken jo onkin lojunut pölyttymässä. Välillä pyöritellään Eerikin kanssa venäläiseen urheilutapaan kuuliamme asuntolamme käytävillä (siivojamammat tykkää... kyllä meillä on täällä omat siivoojat!).
Kerrankos tässä on jo käyty hieman "bilettämässä" vaihtariopiskelijoille järjestetyssä miitissä. Kyseinen Clubi sijaitsi todella vaikeasti navigoitavassa sijainnissa, mutta itse sisälmys oli aivan siisti ja viihtyisä. Itse birskeet eivät olleet mitään tajunnanräjäyttävää, mutta itselläni tuli tutuksi nyt meidän asuntolassa opiskelevat uudet vaihtarit. Tällä kertaa Ranska ja Suomi ovat ylivoimaisimpia kansalaisuuksia keskuudessamme.
Eilen pistäydyimme taas virallisesti sivistämässä itseämme Pietarin kaupungin piirissä Kronstadt:ssa (ven. Кронштадт). Perustettu vuonna 1703 linnoituksesi. Pinta-alaltaan 15,84 km² kokoinen saari n. 50-60 km automatkan päässä Pietarin keskustasta Suomenlahdella (tarkemmat infot internetistä). Kuljimme bussilla sinne johtavan sillan yli (pituus liki 10 km). Kaupunki oli näkemisen arvoinen varsinkin sen sijainnin vuoksi. Valitettavasti paikallinen katedraali oli remontin alla, joten sisään emme päässeet (kuvia lopussa).
Päivä oli aurinkoinen (+15*C), joten loikoilimme levähdykseksi nurmikolla katedraalin tietämillä. Taivastelimme myös Suomenlahtea saarelta, joka ei osoittautunut omaksi edukseen. Ranta oli nimittäin täynnä kaikenmoista roskaa ja enimmäkseen juopottelun aiheuttavaa pullo- ja tölkkikasoja. Näkymät merelle ja meidänkin ylittämästämme sillasta olivat silti upeat.
Mukava yksityiskohta kaupungin pienestä nähtävyydestä oli n. 2 m korkea metallinen puu, jonka päällä oli pieni kippo, johon turistit yrittivät heitellä kolikoita. Itse puu ei ollut huikea näkemys, mutta puuhun kiipeävä pikku poikanen oli. Kyseinen nuori hulttio/maailmanparantaja (aika kertonee mitä tästä nuorukaisesta on tulema) kiipesi nokkelasti puuhun ja viskeli pienempiä kolikoita alas kerjäläisille turistirysiän lähdettyä. Kuitenkaan tätä avuliaisuutta ei tietenkään suoritettu palkatta, vaan poikanenpa poistuikin paikalta taskut helisten isompia kolikoita.
Kronstadt:ssa pistäydyimme myös pienessä merenalaismuseossa. Koko huvista meiltä ei peritty mitään maksua ja saimme nauttia tarkasta venäjän kielisestä opastuksesta kahden huoneen kokoisessa museossa. Ymmärtääkseni museo oli yksityinen ja omistajat ilahtuivat niin kansainvälisistä vieraista, että joko unohtivat rahan tai halusivat osoittaa vieraanvaraisuuttaan.
Museossa oli erilaisia enimmäkseen sodanaikaisia sukellusvälineitä neuvostoliiton ajoilta. Normeista poiketen tässä museossa sai kosketella kaikkea mitä vain ei oltu vitriinillä vuorattu. Kokeilimmä päähämme vanhanajan sukelluskypärää (massa 21 kg) sekä sukelluskenkiä, jotka pitivät käyttäjänsä tukevasti pohjassa painonsa ansiosta. Olivatpa nämä esineet sitten jäljennöksiä tai eivät, mutta hauskaa oli.
Toisessa huoneesa oli eri sotien jäämistöjä natsejen granaateistä talvisodassa käytettyihin hiihtopanssareihin. Joka siis merkitsi varmasti syntisen painavaa metalliauraa, joka sijoitettiin suksien päälle. Tämän jälkeen sotilas kävi suksilleen makaamaan ja hivuttavaan itseään eteenpäin täysin suojassa suomalaiselta tulelta. Kaiken kukkuraksi panssarissa oli tietysti reikä ampumista varten. Tiedä sitten kenet oli tämän reijän kautta tarkoitus ampua. Kätevää eikö totta?
Toivon, että tästä on taas ollut teille iloa ja oppia, joten palkinnoksi siitä teille hieman kuvia:
Gruusialaista sapuskaa (+ranskikset)
Lähtö Kronstadt:iin
Puu ja poika (no näyttäshän tuo olevan enemmän ku 2 m)
Naval cathedral of Saint Nicholas
Sama katedraali eri suunnasta
Toussa nurtsilla levytettiin. Hyvin... öö.. paikalliset maisemat
Suomenlahti
Rantajätökset
Silta horisontissa
Rannalta kuva saareen päin
Vedenalainen moottoripyörä (sai kokeilla istua päällä)
Kaveri ja kaverin vedenalainen rynkky
Tuolla vasemmalla sivussa se neukun hiihtosuoja
Kotimatka sillalta
Ja toiselta puolelta siltaa
Eli mihin palaisimme? Ensinnäkin siihen pääkohtaan, että Miron viisumin jatko onnistui aivan Venäläiseen tapaan. Eli jatko ei toiminut suunnitelmien mukaan, mutta järjestyi. Minun (Miron) edellinen viisumihan loppui tammikuuhun, josta oli tarkoitus mutkittomasti saada jatkettua kesäkuun loppuun kestävä monikertaviisumi. Monesta syystä johtuen tämä ei kuitenkaan järjestynyt aivan odotettuun tapaan. Suurimmaksi esteeksi ymmärsin leimojen puutttumisen ja pätevien ihmisten allekirjoitusten uupuminen. Kuolumme Engecon tosiaan vaihtoi omistajaansa ja siitä tuli enemmän tai vähemmän Finecin alainen, jolloin (tod.näk.) pätevät ihmiset vaihtoivat tuolejaan, ja vanhat leimat muuttuivat hyödyttömiksi.
Hätä ei ollut kuitenkaan tämän näköinen ja minulle luvattiin uusi kutsu, ja sitä kautta viisumi, kunhan palaisin aluksi Suomeen. Joten minun oli poistuttava tästä idän Metropoliasta Helmikuuhun mennessä. Näin siis tein, koska viisumitta oleminen täällä vaikutti hieman turhan HC-kokemukselta. Sain käsitteen, että olisin takaisin maaliskuun lopulla tai jotain sinne päin. Noh, eihän sekään ihan toteutunut odotuksien mukaisesti, joten pääsin tänne vasta huhtikuun puolessa välissä, tarkalleen ottaen 16.4. Koulua täällä oli siis jo jatkunut n. 2 kk ja kurssitarjottimeni mukavasti sanottuna keveni hieman.
Pääsin ainakin jatkamaan venäjän kielen opintojani astetta korkeampaan tasoon ja minut otettiin kurssille oikein avoin sylein vastaan. Omalta kantiltani katsottuna tämä kielihän se juuri syy tänne jäämiselleni oli, joten kaikki lähes OK. Osallistumiseni erääseen TUTA-kurssiin on vielä hieman avoinna, koska parahiksi kyseinen opettaja on tällä hetkellä jollain työkomennuksella Floridassa, jonka jälkeen alkavat meidän "lomat" international opetuksesta... Kuinkapa sattui?
Kuitenkaan tämän kaiken ruikutuksen alustana ei ole antaa huonompaa tai parempaa kuvaa tänne vaihtoon lähtemisestä kenellekkään. Päinvastoin kyseisille lukijoille, jotka suunnitelevat tänne tuloa, haluan antaa hieman tarpeellista infoa koko paikan tavoista. Ymmärrän myös teitä, jotka tällä hetkellä ajattelevat Miron vaihtovuoden menneen täysin pilalle. Ja näin ajattelevat vaihtokandidaatitkin voivat tämän luettuaan varmasti miettiä muutaman kerran uudestaan, ja se on tämän takoitus. Valehtelisin jos väittäsin, ettenkö olisi muutaman kerran päästänyt pari ärräpäätä, mutta suurimman kismityksen jälkeen olen ymmärtänyt tapahtuman olleen monen sattumuksen summa. Suosittelen täten päättävän jo ajoissa, haluaako tänne pidemmäksi aikaa kuin puoleksi vuodeksi!
Olkoon tässä siis pohjustus tähän blogitekstiin, siirtykäämme siis arkisinpiin ja toivottavasti mukavampiin kokemuksiin:
Viimeiset viikkomme täällä on ollut rauhallista. Eerikille taitaa kopsahtaa tääs hyvät op:t tilille tältä lukukaudelta, jos oikein olen hänen menojaan ymmärtänyt. Tokkopa tuo kouluun koskaan lähtee, vaikka niin väittääkin (no vitsi vitsi, Tero jotain). Ollaan katsottu venäjän kielen kurssilla jo muutama elokuva, joten työtä on riittänyt. Itse olen tietysti vetänyt rallia myös vaihtaritoimistossa viisumiradalla. Kaiken vilskeen keskellä liikuntakin on alkanut maistumaan. Kadulla guljailun lisäksi käyttöä on taas tullut salikortille, joka hetken jo onkin lojunut pölyttymässä. Välillä pyöritellään Eerikin kanssa venäläiseen urheilutapaan kuuliamme asuntolamme käytävillä (siivojamammat tykkää... kyllä meillä on täällä omat siivoojat!).
Kerrankos tässä on jo käyty hieman "bilettämässä" vaihtariopiskelijoille järjestetyssä miitissä. Kyseinen Clubi sijaitsi todella vaikeasti navigoitavassa sijainnissa, mutta itse sisälmys oli aivan siisti ja viihtyisä. Itse birskeet eivät olleet mitään tajunnanräjäyttävää, mutta itselläni tuli tutuksi nyt meidän asuntolassa opiskelevat uudet vaihtarit. Tällä kertaa Ranska ja Suomi ovat ylivoimaisimpia kansalaisuuksia keskuudessamme.
Eilen pistäydyimme taas virallisesti sivistämässä itseämme Pietarin kaupungin piirissä Kronstadt:ssa (ven. Кронштадт). Perustettu vuonna 1703 linnoituksesi. Pinta-alaltaan 15,84 km² kokoinen saari n. 50-60 km automatkan päässä Pietarin keskustasta Suomenlahdella (tarkemmat infot internetistä). Kuljimme bussilla sinne johtavan sillan yli (pituus liki 10 km). Kaupunki oli näkemisen arvoinen varsinkin sen sijainnin vuoksi. Valitettavasti paikallinen katedraali oli remontin alla, joten sisään emme päässeet (kuvia lopussa).
Päivä oli aurinkoinen (+15*C), joten loikoilimme levähdykseksi nurmikolla katedraalin tietämillä. Taivastelimme myös Suomenlahtea saarelta, joka ei osoittautunut omaksi edukseen. Ranta oli nimittäin täynnä kaikenmoista roskaa ja enimmäkseen juopottelun aiheuttavaa pullo- ja tölkkikasoja. Näkymät merelle ja meidänkin ylittämästämme sillasta olivat silti upeat.
Mukava yksityiskohta kaupungin pienestä nähtävyydestä oli n. 2 m korkea metallinen puu, jonka päällä oli pieni kippo, johon turistit yrittivät heitellä kolikoita. Itse puu ei ollut huikea näkemys, mutta puuhun kiipeävä pikku poikanen oli. Kyseinen nuori hulttio/maailmanparantaja (aika kertonee mitä tästä nuorukaisesta on tulema) kiipesi nokkelasti puuhun ja viskeli pienempiä kolikoita alas kerjäläisille turistirysiän lähdettyä. Kuitenkaan tätä avuliaisuutta ei tietenkään suoritettu palkatta, vaan poikanenpa poistuikin paikalta taskut helisten isompia kolikoita.
Kronstadt:ssa pistäydyimme myös pienessä merenalaismuseossa. Koko huvista meiltä ei peritty mitään maksua ja saimme nauttia tarkasta venäjän kielisestä opastuksesta kahden huoneen kokoisessa museossa. Ymmärtääkseni museo oli yksityinen ja omistajat ilahtuivat niin kansainvälisistä vieraista, että joko unohtivat rahan tai halusivat osoittaa vieraanvaraisuuttaan.
Museossa oli erilaisia enimmäkseen sodanaikaisia sukellusvälineitä neuvostoliiton ajoilta. Normeista poiketen tässä museossa sai kosketella kaikkea mitä vain ei oltu vitriinillä vuorattu. Kokeilimmä päähämme vanhanajan sukelluskypärää (massa 21 kg) sekä sukelluskenkiä, jotka pitivät käyttäjänsä tukevasti pohjassa painonsa ansiosta. Olivatpa nämä esineet sitten jäljennöksiä tai eivät, mutta hauskaa oli.
Toisessa huoneesa oli eri sotien jäämistöjä natsejen granaateistä talvisodassa käytettyihin hiihtopanssareihin. Joka siis merkitsi varmasti syntisen painavaa metalliauraa, joka sijoitettiin suksien päälle. Tämän jälkeen sotilas kävi suksilleen makaamaan ja hivuttavaan itseään eteenpäin täysin suojassa suomalaiselta tulelta. Kaiken kukkuraksi panssarissa oli tietysti reikä ampumista varten. Tiedä sitten kenet oli tämän reijän kautta tarkoitus ampua. Kätevää eikö totta?
Toivon, että tästä on taas ollut teille iloa ja oppia, joten palkinnoksi siitä teille hieman kuvia:
